Hiutaleita

Pakkaskukkia ikkunalasissa,
vain herkkä henkäys ja ne katoavat.

Lasi, kuin mitään ei koskaan olisi ollutkaan.
Ei edes pisaraa, kyyneltä jäisen maan.

Hiutale,auringon talvinen kyynel.
Jokainen niistä on erilainen, jokaisella niistä on tarkoitus.

Kimaltelevat ja sokaisevat, sumentavat silmät niin,
ettei ole toivoakaan nähdä ympärilleen hetkeen.

Joskus leijailevat alas yksitellen,
toisinaan vuolaina virtoina kuin keskellä myskyä.

Ne tulevat odottamatta, haluamatta, eikä niitä voi estää.
Luonnonlaki estää meitä vaikuttamasta.

Joskus ne tulevat silloin kun kaikkialla on kaunista ja kaikki näyttää olevan hyvin.
Silloin, kuten aina, siihen ei osaa valmistautua,
kuin kävelisi heikoilla jäillä: ei tiedä milloin alla ritsahtaa ja sitten ollaan vedenvarassa.

Miten hillitä myrskyä, jos tuuli heiluttaa vesilasia?


Niiden jälkeen on taas aika aloittaa jotain alusta.
Nousta ylös, kuivatella ja odottaa milloin jälleen kerran ollan veden varassa.
Sitä ei voi estää, vaikka olisi kuinka varovainen.