Puolitiessä.

Katselen kauas.
Meri rannaton.

Ties monettako kertaa löydän,
itsen täältä tuijottamasta merta.

En saisi palata uudestaan.
Hajoan vasten seinää,
tuhansiksi ja taas tuhansiksi paloiksi.

En ajattele mitään. En tunne mitään.
En muista mitään. Seison paikoillan.

Taas samassa paikassa katselen
kohti ääretöntä, kohti olemattomuuta.

Olemattoman meren aallot huuhtovat jalkojani.
Olen matkalla kohti tyhjyyttä.

Syvä rauha laskeutuu ympärillleni.
Turruttava rauha. Kuin puudutus.
Ei tarvitse pelätä jonkun satuttavan.

Muistojen matka, matka kohti sielun syvintä rauhaa.
Myrskyn lähestuvän kuulen, en pelkää.

Nuotit ovat hajallaan, elämän viivastolla.
Avain ja ratkaisevat nuotit ovat hukassa.

Olemattomuus ahdistaa.
Kun sanat ovat liikaa, eleet liian vähän,
väärin ymmärryksen raja on liian korkealla,
katoan sisälle hiljaisuuteen.

Kokoan itseni, pala palalta, kunnes olen ehjä, ainakin ulkopuolelta.
Sisus on täynä haavoja, jotka vuotavat suolahappoa.

Olen pian puolitiessä.
Puolitiessä jonnekkin, joka on usvan peitossa.